1.4.1997

Orimattilan käräjäoikeuden päätös 14.2.1996

A:n haettua 3.11.1995 velkajärjestelyä ja pankin vastustettua sen aloittamista käräjäoikeus lausui, että A:lla oli hänen perusturvaansa kuuluvaan asuntoon kohdistuvaa vakuusvelkaa 397 815 markkaa. A omisti puolet tuosta hänen ja hänen alaikäisen lapsensa kotina käytetystä 250 000 markan arvoisesta omakotitalosta, 5 000 markan arvoisen henkilöauton, kuolinpesän osakkaana puolet Haapavedellä sijaitsevasta 10 000 markan arvoisesta kiinteistöstä, takaussaatavaa 130 000 markkaa sekä normaalin koti-irtaimiston.

A:n tulot muodostuivat palkasta, leskeneläkkeestä ja alaikäisen lapsen elatusavusta. Nettotulot olivat 7 690 markkaa kuukaudessa. Välttämättömät elinkustannukset olivat 4 492 markkaa kuukaudessa eli maksuvaraksi jäi 3 198 markkaa.

A:n maksuvara oli 3 198 markkaa. Hänen ansiotasossaan ja maksukyvyssään ei ollut odotettavissa muutosta parempaan. Hän ei maksuvarallaan eikä muun kuin perusturvaan kuuluvan omaisuuden realisoinnista saatavilla varoilla suoriutuisi kokonaan maksettavaksi käyneen velan maksamisesta, joten A oli maksukyvytön.

A:n maksukyvyttömyyden pääasiallinen syy ei ollut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 9 §:n 1 kohdassa tarkoitettu olosuhteiden muutos. Velan ottamisen aikaan hänellä oli tulona ainoastaan leskeneläke ja yksi huollettava enemmän. Toisaalta perheen kustannuksista oli ollut vastaamassa myös avopuoliso. Kokonaisuutena arvioiden A:n maksukyky ei ollut heikentynyt. Kun otettiin huomioon velan määrä suhteessa maksukykyyn, velkajärjestelyyn oli kuitenkin muuten painavat perusteet. A oli pyrkinyt neuvottelemaan sovintoratkaisusta velkojan kanssa.

A ja hänen silloinen avopuolisonsa olivat vuonna 1987 ostaneet tilan, jolla oli A:n asunto, 430 000 markan kauppahinnalla. A oli 10.8.1989 ottanut pankista 400 000 markan määräisen luoton, jonka maksamisen vakuudeksi A ja hänen avopuolisonsa olivat pantanneet tilaan vahvistettuja kiinnitettyjä haltijavelkakirjoja. Vuosien 1989 ja 1991 välisenä aikana luotosta oli maksettu suorituksia enintään noin 10 000 markkaa. Pankki oli irtisanonut velan ja perinyt sitä lainhakuteitse vuonna 1991. Tila oli ulosmitattu 24.1.1992. Kaikkiaan luottoa oli vuosien 1989 ja 1995 välillä maksettu 27 629 markkaa.

A oli kertonut, että hänen ja hänen avopuolisonsa kesken oli sovittu, että avopuoliso maksoi velan lyhennykset ja korot, ja ettei hänellä ollut tietoa maksujen laiminlyönnistä. A:lla oli ollut perusteltu aihe luottaa avopuolisonsa kanssa tekemäänsä sopimukseen siihen saakka, kun velkaa ryhdyttiin perimään vuonna 1991. Tuolloin viimeistään hänen tietoonsa oli tullut se, ettei avopuoliso ollut noudattanut sopimusta, vaan lyhennykset ja korot olivat rästissä. A oli tuolloin ollut työssä saaden palkkaa ja lisäksi leskeneläkettä, joten hänellä olisi ollut mahdollisuus hoitaa velkaa, mihin hän velkakirjan allekirjoittamalla yksin oli sitoutunut.

A:n tavasta hoitaa talouttaan eli jättää velkansa maksamatta tilanteessa, jossa maksuvaraa oli ollut, voitiin päätellä, että hän oli velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti ottaen huomioon se, minkälaista harkintaa hänen asemassaan olevalta henkilöltä kohtuudella voitiin odottaa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi hakemuksen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 8.5.1996

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että velkajärjestely määrätään aloitettavaksi. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Perustelut

A:lla on velkajärjestelyn piiriin kuuluvaa velkaa velkajärjestelyhakemuksen mukaan 397 815 markkaa. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan kysymys on luotosta, jolla on rahoitettu A:n perusturvaan kuuluvan, Mäntsälän kunnan Ohkolan kylässä sijaitsevan Koivula-nimisen tilan RN:o 21:219 hankintaa. A oli ostanut kyseisen kiinteistön 29.5.1987 yhdessä silloisen avopuolisonsa kanssa. Osa kiinteistön kauppahinnasta oli tuolloin maksettu kahdella, yhteensä 230 000 markan luotolla. Nämä luotot oli sittemmin maksettu nyt kysymyksessä olevalla, toisesta pankista 10.8.1989 otetulla 400 000 markan suuruisella luotolla. Tällä luotolla on lisäksi maksettu A:n ilmoituksen mukaan kiinteistölle tehdystä porakaivosta aiheutuneet kustannukset, kiinteistökaupasta aiheutuneen leimaveron maksamista varten otettu vekseli 70 000 markkaa, josta vajaat 40 000 markkaa oli jäänyt pankin sulkutilille odottamaan lainhuudon hakemista, sekä avopuolison liiketoiminnasta aiheutunutta velkaa noin 50 000 markkaa.

Luoton myöntänyt pankki on maksulaiminlyöntien vuoksi 13.9.1990 päivätyllä ilmoituksella irtisanonut velan kokonaan maksettavaksi 30.9.1990. Koivulan tila, johon kiinnitetyt velkakirjat on pantattu pankille luoton vakuudeksi, on pankin hakemuksesta ulosmitattu 24.1.1992. Tilaa koskeva pakkohuutokauppa oli kuulutettu pidettäväksi 13.12.1995, mutta A:n haettua velkajärjestelyä käräjäoikeus oli samana päivänä keskeyttänyt täytäntöönpanon.

A:n esittämän selvityksen mukaan hänen verotettava tulonsa on vuonna 1989 ollut 77 830 markkaa, vuonna 1990 66 980 markkaa, vuonna 1992 107 830 markkaa, vuonna 1993 111 193 markkaa ja vuonna 1994 132 833 markkaa. Vuoden 1991 verotustietoja ei ole esitetty, mutta muu selvitys osoittaa, että A:n tulot ovat olleet tuolloin samaa suuruusluokkaa kuin sitä seuranneina vuosina.

Velkajärjestelyhakemuksen mukaan A:n tulot muodostuvat palkkatulosta 6 460 markkaa kuukaudessa (brutto) ja leskeneläkkeestä 3 687 markkaa kuukaudessa (brutto). Lisäksi hän on oikeutettu elatusapuun alaikäisestä lapsesta. A:n välttämättömät elinkustannukset ovat noin 4 000 markkaa kuukaudessa.

A on kertonut, että hänen silloisen avopuolisonsa ansiotulot yritystoiminnasta olivat nyt kysymyksessä olevan luoton ottamisen aikaan huomattavat. Ne olivat kuitenkin vuosina 1990 ja 1991 muuttuneet merkittävästi vaatimattomammiksi, ehkä noin 5 000 markan eläketuloiksi.

Keski-Uudenmaan Osuuspankki on A:n velkajärjestelyhakemusta käräjäoikeudessa vastustaessaan lausunut A:n menetelleen ilmeisen kevytmielisesti sekä ottaessaan 10.8.1989 kysymyksessä olevan 400 000 markan luoton että jättäessään sovitut maksut alusta alkaen suorittamatta.

Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti, koska hän on käytettävissään olevasta maksuvarasta huolimatta laiminlyönyt maksaa kyseisen velan.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan mukaan velkajärjestelyä ei voida ilman erityisiä vastasyitä myöntää, jos velkojen perusteesta ja syntyolosuhteista, velallisen tavasta hoitaa talouttaan tai muista seikoista voidaan päätellä olevan todennäköistä, että velallinen on velkaantunut harkitusti velkajärjestelyä silmällä pitäen tai ilmeisen kevytmielisesti ottaen huomioon se, minkälaista harkintaa hänen asemassaan olleelta henkilöltä sellaisissa olosuhteissa kohtuudella voidaan edellyttää.

Kysymyksessä oleva luotto on ollut luonteeltaan pääasiassa asuntoluotto. Selvitys, jonka A on esittänyt hänen ja hänen silloisen avopuolisonsa taloudellisista oloista luoton nostamisen aikaan, viittaa siihen, että A:n perheelle on tuolloin ollut mahdollista huolehtia luoton koroista ja lyhennyksistä. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A ole kysymyksessä olevaa luottoa ottaessaan menetellyt ilmeisen kevytmielisesti.

Pelkästään velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdan sanonnan perusteella arvioiden on epäselvää, voidaanko laissa tarkoitettuna ilmeisen kevytmielisenä velkaantumisena pitää jotain velallisen menettelyä vasta velan ottamisen jälkeen, kuten esimerkiksi sovittujen korkojen ja lyhennysten laiminlyöntiä käytettävissä olevasta maksuvarasta huolimatta. Lain esitöissä (HE 183/92 vp. s. 52) tätä on pidetty mahdollisena. Velkaantumisella ei kysymyksessä olevassa lainkohdassa tarkoitetakaan yksinomaan esimerkiksi luoton nostamisesta johtuvaa velkaantumista vaan velkajärjestelyn tarpeeseen johtavaa velkaantuneisuutta, johon vaikuttaa velallisen menettely myös velan ottamisen jälkeen. Sääntelyn tarkoituksena on, ettei velkajärjestelyä myönnetä velalliselle, joka on laissa tarkoitetulla kevytmielisellä menettelyllään itse aiheuttanut sen tarpeen. Velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohtaa on perusteltua tulkita siten, että myös välinpitämättömyys otetusta velasta aiheutuneiden velvoitteiden hoitamisessa otetaan huomioon arvosteltaessa sitä, onko velallinen velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti.

A:n velkajärjestelyn tarve on käytännöllisesti katsoen johtunut siitä, että hänen 10.8.1989 ottamansa 400 000 markan luotto on 13.9.1990 päivätyllä kirjeellä irtisanottu kokonaisuudessaan maksettavaksi 30.9.1990 mennessä. Irtisanomisilmoituksen mukaan maksamatonta korkoa ja viivästyskorkoa oli jo 30.9.1990 mennessä kertynyt yhteensä 32 186,05 markkaa. Tämä osoittaa, että jo luoton ensimmäisen vuoden koroista oli huomattava määrä jätetty maksamatta.

A on kertonut olettaneensa, että myös hänen silloinen avopuolisonsa oli velkakirjassa velallisena, koska kiinteistö oli ostettu heidän yhteisiin nimiinsä. A ja avopuolisonsa olivat alunperin sopineet, että A hoitaa leskeneläkkeellään ja ansiotuloillaan luoton korot ja lyhennykset sekä avopuoliso perheen muut elinkustannukset. Tätä sopimusta oli kuitenkin jo ennen vuotta 1990 muutettu siten, että avopuoliso maksaisikin luotosta aiheutuneet menot ja A elinkustannukset. A on lausunut, että hän oli luottanut ja että hänellä oli ollut oikeuskin luottaa siihen, että avopuoliso hoiti luoton perheessä tehdyn sopimuksen mukaisesti. A on tunnustanut tienneensä, että luotto oli irtisanottu syyskuussa 1990 ja että sitä koskeva lainhaku oli vireillä keväällä 1991. A:n avopuoliso oli kertomansa mukaan kuitenkin tämän jälkeenkin sopinut luoton hoitamisesta pankin kanssa. Sen vuoksi ja kun pankki ei ollut lainkaan ottanut yhteyttä A:han luottoasiassa, A oli olettanut, että asia oli kunnossa. Lainan hoitamattomuus oli tullut A:lle yllätyksenä vuonna 1995 pankin hakiessa tilan pakkohuutokauppaa.

A:n kertomus siitä, että hän oli entisen avopuolisonsa kanssa sopinut, että tämä hoitaa lainasta aiheutuvat maksut pankille, on uskottava. Pankki ei ole kiistänyt A:n väitettä, että pankki olisi neuvotellut lainan hoitamisesta sen irtisanomisen jälkeen yksinomaan A:n entisen avopuolison kanssa. Asiassa esitetty selvitys osoittaa riidattomasti, että lainalle on tullut sen ollessa irtisanottuna suorituksia. Ulosmitattuna olleen tilan pakkohuutokaupan viipyminen on saattanut antaa A:lle perustellun aiheen luottaa siihen, että entinen avopuoliso on avopuolisoiden keskinäisen sopimuksen mukaisesti huolehtinut lainasta pankkia tyydyttävällä tavalla.

Nyt kysymyksessä oleva velka on ainoa A:n velkajärjestelyn piirissä oleva velka. Tämä osoittaa, että A on tätä velkaa lukuunottamatta hoitanut perheensä talouden velkaantumatta lisää. Mikään ei viittaa myöskään siihen, että A olisi käyttänyt tulojaan ylellisyyskulutukseen tai muulla velkajärjestelyn myöntämisen kannalta arveluttavalla tavalla. Sen jälkeen kun pankki oli irtisanonut luoton kokonaisuudessaan maksettavaksi A:lla ei myöskään ole ollut taloudellisia mahdollisuuksia suorittaa koko luottoa yhdellä kerralla.

A:n tapa hoitaa talouttaan osoittaa tosin huolimattomuutta kysymyksessä olevan velan hoidossa. Kun otetaan huomioon, minkälaista harkintaa A:n asemassa olevalta henkilöltä kohtuudella voidaan edellyttää, sekä hänen olosuhteensa kokonaisuudessaan, ei ole kuitenkaan perusteltua katsoa, että hän olisi velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti. Velkajärjestelylle ei siten ole edellä selostettua, yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdassa säädettyä estettä. Velkajärjestelyn mahdollinen aloittaminen voi soveliaimmin tapahtua käräjäoikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio ja käräjäoikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan Orimattilan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteesta viivytyksettä ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen.